perjantai 14. maaliskuuta 2014

Suru

Meitä kohtasi eilen suuri suru, Vilma nukkui pois.
Kuten olen aiemmissa postauksissani kertonut, Vilmalla on ollut pientä tulehdusta alapäässään ja on tullut eritteitä, jotka eivät antibiootilla mennyt ohi. Viime viikolla eläinlääkäri ultrasi Animagissa ja kertoi, että kyseessä on osittainen märkäkohtu, joka pitää leikata pois. Koko ajan puhui vain tulehduksesta, ei antanut ymmärtää että mikään muu voisi olla kyseessä.
Varasin Kurikan kaupungin eläinlääkärille leikkausajan, minne eilen mentiin.
Eläinlääkäri ei ollut kuullutkaan osittaisesta märkäkohdusta ja ultrasi Vilman varmuuden vuoksi. Sanoi, että jotain epämääräistä siellä on, mutta ei näytä tulehdukselta. Tarkemmin nähdään kun avataan.
Vilma nukutettiin 14.30 ja lähdimme äitini kanssa kirpputorille viettämään aikaa ja odottamaan, että Vilman saa hakea ja tuoda kotiin. Sitten 16:15 soi puhelin.
Eläinlääkäri soitti ja sanoi " Leikkasimme Vilman ja hänellä oli kohdussa 3cm kokoinen kasvain, joka oli kiinnittynyt munasarjoihin ja virtsarakkoon. Poistimme kasvaimet, munasarjat ja kohdun ja viimeistä tikkiä ommellessa Vilman sydän ja hengitys pysähtyi".
 Melkein pysähtyi minunkin sydämeni. Sekunnin ajan ajattelin, että eläinlääkäri valehtelee.
Kaasu pohjassa ajoin eläinlääkäriin, tajutakseni että lääkäri ei valehdellut. Että Vilma ei ollut luonani enää. Vanhan kultamummun sydän ei kestänyt leikkauksen tuomaa rasitetta.
Vilma oli ja on yhä maailman paras koira.
Vilma oli aina metrin säteellä minusta, suojeli minua mustasukkaisesti, ei halunnut päästää muita ihmisiä tai koiria luokseni. Vilma oli aina ahne, kaikki herkut mahtuivat massuun.
Vilma ei pitänyt juurikaan muista koirista, paitsi Almasta.
Vilma ja Alma olivat kuin paita ja peppu.
Almalle tämä on kova paikka. Vilma on aina pitänyt hänen puoliaan muita vastaan, kuka nyt pitää hänen puoltaan?
En pysty ymmärtämään, että kuinka Vilma pystyi minut jättämään. Jos olisin tiennyt näin käyvän, olisin rapsutellut häntä enemmän, pussaillut enemmän, halaillut enemmän, antanut enemmän herkkuja, pyytänyt anteeksi ja toivottanut hyvää matkaa.
Ja Vilma olisi voinut vastata, sanoa ettei ole mitään anteeksi pyydettävää.
Nyt hän ei pystynyt vastaamaan anteeksipyyntööni, ei heiluttamaan häntää tai lohduttamaan.
Toiset koiramme eivät ymmärrä, eivät osaa lohduttaa.
Vilmalla ei ollut vanhuuden vaivoja eikä hän näyttänyt olevansa kipeä.
Eilen Vilma viiletti pallon perässä vanhempieni luona, tunki mukaan jokaiseen kuvaan ja kerjäsi pöydän vieressä.
Viisi tuntia myöhemmin oli tilanne eri.
Ei ole Vilmaa, on vain iso, pimeä, kylmä monttu mihin hänet on laskettu.
Sanat eivät pysty kuvaamaan ikävää ja itku ei lopu.

" Aivan taivaan tällä laidalla on paikka nimeltä Sateenkaarisilta.

Lemmikit, jotka ovat olleet täällä jollekulle erityisen läheisiä, menevät kuoltuaan Sateenkaarisillalle.

Siellä on kaikille rakkaille ystävillemme niittyjä ja kukkuloita, joilla ne voivat juosta ja leikkiä yhdessä.
Ruokaa, vettä ja auringonpaistetta on yllin kyllin, ja kaikilla ystävillämme on lämmintä ja mukavaa.

Kaikki eläimet, jotka ovat olleet sairaita ja vanhoja, saavat takaisin terveytensä ja elinvoimansa; loukkaantuneet ja vammautuneet parantuvat ja tulevat jälleen vahvoiksi, juuri sellaisiksi, kuin ne ovat muistoissamme ja unelmissamme menneistä päivistä ja ajoista.
Eläimet ovat onnellisia ja tyytyväisiä. On vain yksi pieni asia: kukin niistä kaipaa jotakuta hyvin rakasta, joka niiden täytyi jättää jälkeensä.

Ne kaikki juoksentelevat ja leikkivät yhdessä, mutta tulee päivä, jona yksi yhtäkkiä pysähtyy katsomaan kaukaisuuteen. Sen kirkkaat silmät ovat jännittyneen tarkkaavaiset; sen innokas ruumis värisee. Yhtäkkiä se alkaa juosta pois ryhmän luota lentäen yhä nopeammin yli vihreän ruohon.

Se on havainnut sinut, ja kun sinä ja rakas ystäväsi vihdoinkin tapaatte, te pysyttelette yhdessä riemukkaina jälleennäkemisestä ettekä koskaan enää eroa. Iloiset suudelmat satavat kasvoillesi, kätesi hyväilevät taas rakasta päätä ja katsot vielä kerran lemmikkisi luottavaisiin silmiin, jotka niin kauan olivat poissa elämästäsi, mutteivät koskaan poissa sydämestäsi.

Sitten te ylitätte Sateenkaarisillan yhdessä..."



Olet aina sydämessäni Vilma ja ikävä on kamala.

Moneypenny "Vilma"
21.8.2004 - 13.3.2014




13 kommenttia:

  1. Luin surulliset uutiset jo Lumppulasta, mutta suuret osanotot vielä tätäkin kautta. Tuli kyyneleet silmiin tätä lukiessa. Ei sitä koskaan voi tarkallaan etukäteen ennustaa, koska rakkaamme täältä lähtevät. Todella ikävää, että Vilman aika lähteä oli jo nyt. Toivottavasti hän voi hyvin siellä missä nyt onkin ja te tapaatte vielä uudestaan sitten jonain päivänä. Voimia surun keskelle.

    VastaaPoista
  2. Kyyneleet silmissä luin tämän, koiranomistajana voin helposti ymmärtää tuskan ja ikävän määrän. Osanottoni suureen suruun <3

    VastaaPoista
  3. Aina kun joku jota oikein paljon rakastamme jättää meidät, tuntuu se kestämättömältä. Mutta murhe on kuitenkin meidän eikä heidän jotka lähtivät. Vilma ei ole maan sisällä, keho on kuin vaate joka jätetään mutta Vilma itse elää ikuisesti. Vilmallakin on nyt todella hyvä olla. Hän meni vain sinne mistä ennen syntymäänsä tulikin. Se on se sama paikka mistä mekin tulimme, hyvä paikka jossa sinäkin vielä Vilman aikanaan kohtaat.

    Siellä maailmassa ei ole aikaa ja kun lopulta tulee hetki teidän taas kohdata, tuntuu Vilmasta siltä kuin olisitte vasta juuri eronneet vaikka välissä olisi vuosikymmeniä.

    Suosittelen myös Kim Sheridanin kirjaa "Animals and the afterlife." Se löytyy brittiamazonista ja sieltä tilaaminen on helppoa.
    http://goo.gl/ZnpByw

    VastaaPoista
  4. Voi, miten surullista tuollainen arvaamaton lähtö. Muilla ei nyt voi lohduttautua kuin kauniilla muistoilla ja sillä, että rakas ystävä on ainakin kaikista kivuista ja säryistä vapaa.

    VastaaPoista
  5. Itku tuli tätä lukiessa, jouduttiin luopumaan omasta koirasta sairauksien takia kuukausi sitten. Yhteisiä muistoja ei kuitenkaan onneksi vie mikään pois ja niistä on suuri lohtu. Voimia.

    -Bloodflower

    VastaaPoista
  6. Itkien tätä luin, vaikka uutiset heti tuoreeltaan Facebookissa näinkin. Se aukko, minkä rakkaan lemmikin poismeno jättää... Sitä ei voi mikään koskaan täyttää. Eikä se ikävä mene pois. Perheemme ensimmäisen koiran kuolemasta tulee kohta 8 vuotta ja edelleen joskus itken ikävääni. Pari viikkoa sitten miehen perheen koira, joka oli koko elämänsä meille äärimmäisen rakas ja tärkeä, olimmehan tunteneet sen pennusta ja joskus asuneetkin saman katon alla, kuoli yllättäen myös. Tyttöparka nukahti jo rauhoittavien vaikutuksesta ja jätti sen ison reiän moneen sydämeen. Onneksi on kuitenkin ne muistot.

    Voimia <3

    VastaaPoista
  7. Lämmin osanottoni. Piti hakea nenäliina tätä lukiessa. Ensimmäisen koirani menetin kun olin viisivuotias ja vaikka kipeä suru hellittää ei ystävä unohdu koskaan kuten ei yksikään lemmikki jonka kanssa on jakanut elämänsä. Voimia surussasi.

    VastaaPoista